Great Blog / Jaakko Tapaninen

Mistä puhumme kun puhumme Ylestä

Pidin Sanomalehtien liiton kevätseminaarissa Tampereella 7.5.2015 alustuksen, jossa palasin kysymykseen Yleisradion suuresta tehtävästä. Mikä sen pitäisi olla, kun perinteinen viestinnän maailma romahtaa? Puheenvuoro, joka löytyy tästä blogista, on täysin henkilökohtainen. Se ei edusta Ylen suuri tehtävä -hanketta, mutta pyrkii syventämään hankkeen parissa syntyneitä ajatuksia.

Vajaa vuosi sitten teimme Franck Median perustajan Micce Franckin kanssa kierroksen suomalaisissa mediataloissa ja alan organisaatioissa hakeaksemme tukea dokumenttiprojektille nimeltä Ylen suuri tehtävä. Mieliala oli ahdistunut. Yksityiset mediatalot olivat putoamassa polvilleen, Yleisradion vaikutusvalta kasvoi, eduskuntavaalit olivat tulossa, mutta tilanteesta ei saanut keskustella. Tarkkaan ottaen Ylestä ei saanut keskustella.

Moni pelkäsi, että jos Ylen asemasta puhutaan julkisesti, joku kostaa, esimerkiksi eduskunta korottamalla arvonlisäveroa, tai väkivahva Yle markkinavoimallaan.

Poliittisista piireistä taas saimme tietoa, että Yle-verosta päättäminen 2011 oli ollut niin kovan työn takana, että asiaan ei haluttu palata missään muodossa ja toisaalta poliitikoillakin oli syytä pelätä ”omaa” radiotansa.

Nyt vuotta myöhemmin Yleisradiosta saa puhua ja siitä puhutaankin, ajoittain hyvinkin terävästi. Ylen suuri tehtävä –raportilla ja –dokumentilla oli toivottavasti oma vaikutuksensa, mutta vielä paljon suurempi syy on yhä haastavammaksi käyvä arki mediataloissa. Ylestä on väiteltävä, niin kauan kun siihen vielä on mahdollisuus.

Keskustelijoiden on kuitenkin hankala löytää itselleen positioita, jossa he tuntisivat olonsa kotoisaksi.

Kuten niin monet yhteiskunnalliset keskustelut, tämäkin koskee kaikkia, mutta kaikilla ei ole halua osallistua. Metakeskustelu mediasta ja demokratiasta kiinnostaa lähinnä asiantuntijaeliittiä, joka puhuu asioista mieluimmin keskenään kuin julkisesti.

Lisäksi on niin, että tässä keskustelussa ei ole puolueettomia asiantuntijoita. Kaikki asiantuntijat, erityisesti journalistit, kiemurtelevat, koska heidän on käytännössä mahdotonta esittää objektiivisia väitteitä asiassa, joka koskee suoraan heidän kykyään selviytyä asuntolainoistaan ja lastensa harrastusmenoista.

Koska kaikki ovat asianosaisia, keskustelu polarisoituu. Ja tällä polariteetilla ei ole juuri tekemistä ideologioiden ja yhteisen hyvän kanssa, vaan ryhmittyminen tapahtuu pitkälti henkilökohtaisen edun mukaan. Tästä seuraa myös, että vastustajien vaikuttimia epäillään automaattisesti. Omien porukoiden ulkopuolella kukaan ei oikein usko, että Atte Jääskeläinen tai Antti Herlin ajaisivat muuta kuin henkilökohtaista etuaan.

Pitäisikö keskustelu siis jättää käymättä, koska se on niin vaikeaa? Ei, se pitää tietenkin käydä, mutta keskittyen siihen, mistä todella on kysymys.

Polarisoidussa keskustelussa vihollinen on aina toisaalla. Viestintäalan ongelmat ovat Ylen vika, tai kansainvälisten digijättien, tai sanomalehdistön hitaan tuotekehityksen, tai talouden suhdanteiden, tai verotuksen…

Näillä kaikilla on väliä ja näistä pitää puhua, mutta huoneessa on vielä paljon suurempi virtahepo. Digitalisaatio on pikemminkin luonnonvoima kuin vihollinen. Maanjäristys tai myrskytuuli ei laannu sen mukaan mitä mieltä me siitä olemme, tai reagoi siihen, kuinka raivoisasti me sitä vastaan taistelemme. Digitalisaatio ei edes ole luonnonvoima joka laantuu, vaan luonnonmullistus, jota seuraa toisenlainen todellisuus.

Gutenbergiläisessä vallankumouksessa oli aikoinaan kaksi puolta. Ensimmäinen oli se että standardoitu joukkotiedotus oli yhtäkkiä mahdollista – ja tästä seurasi nykyaikaista tiedettä, demokratiaa, kauppaa ja joukkoviestintää. Vallankumouksen toinen puoli oli, että tiedon hankkiminen, organisoiminen ja levittäminen oli kallista. Siksi se institutionalisoitui yliopistoiksi, byrokratioiksi, kauppahuoneiksi ja lehtitaloiksi. Nyt kun standardoitu viestintä ei maksa mitään ja on mahdollista kaikille, monet instituutiot kriisiytyvät. eivät siis ainoastaan mediat, vaan vaikkapa kauppa, pankit, kirkko, koulutus, liikenne, majoitus, hallinto… Kaikki menee uusiksi. Me olemme vasta heräämässä siihen, että digitalisaatiossa on kysymys dematerialisaatiosta. Valtava määrä asioita katoaa nolliksi ja ykkösiksi.

Mistä siis puhumme, kun puhumme Ylestä tässä ympäristössä?

Meillä on julkisia toimijoita, koska markkinat eivät selviydy kaikesta, ja yksityistä yritteliäisyyttä, koska julkinen sektori ei selviä kaikesta. Puhumme siis työnjaosta.

Yleisradio syntyi, kun köyhään maahan piti rakentaa kallis linkkitorniverkosto. Julkista sektoria tarvittiin siis infrastruktuurin rakentamiseen. Demokratian vaatima moniarvoinen tiedonvälitys olisi siinä maailmassa hoitunut ilman Yleäkin, väkevän ja monipuolisen lehdistön voimalla.

Infrastruktuurinsa avulla Ylestä kasvoi sitten voimakas vaikuttaja myös sisältöpuolella, mutta, kun Ylen sähköinen monopoli murtui ja televisio- ja radiotoiminta vapautuivat, huomasimme nopeasti, että tarjonta rikastui ja kilpailu piristi myös Yleä. Kaikki voittivat.

Tuskin kovin moni haluaisi kääntää kelloa taaksepäin ja kieltää kaupallisen radio- tai televisiotoiminnan. Tai muutenkaan rajoittaa minkään muunkaan jotakuinkin säällisesti käyttäytyvän tiedotusvälineen sananvapautta. Avoimessa yhteiskunnassa Internetin aikakaudella se ei ole mahdollistakaan.

Paradoksaalisesti olemme kuitenkin tulleet tilanteeseen, jossa vapaa kilpailu saattaa hoitaa sensuurin puolestamme.

Aikaisemmin kalliin teknologian ja pienen kielen suojaamat kaupalliset tiedotusvälineet ovat nyt joutuneet hyperkilpailun kohteeksi. Alalle tulon kynnys on olematon ja kentälle vyöryy armeijoittain uusia toimijoita. Sara Maria Forsberg saa yksin 14 miljoonaa katsojaa tai muutaman freelancerin pyörittämä MV!!??-sivusto parhaimmillaan 800.000. Taloudellinen ja viestinnällinen vipu on tällöin aivan toinen kuin jos 100 hengen organisaatio tavoittelee 100.000 lukijaa.

Suuren yleisön kannalta tämä on pääasiassa mukavaa. Se on siirtynyt kouluruoan äärestä risteilybuffettiin ja on pääasiassa hyvin tyytyväistä.

Digitaaliset mittausvälineet paljastavat samalla kiusallisen selvästi, kuinka vähän lopulta kulutetaan sitä, mitä me piireissä kutsumme laatujournalismiksi: pääkirjoituksia, kolumneja, kovia uutisia, tärkeitä reportaaseja ja niin edelleen. Niukkuuden ja kanavamedian maailmassa – vahvojen paikallisten sanomalehtien ja televisiokanavien aikakaudella – tällainen sisältö tuli osana pakettia ja toki sitä luettiin enemmän, mutta tuskin koskaan niin paljon kuin journalistit uskoivat. Poikkeus sääntöön oli ja on kriisi. Silloin kaikki haluavat tietää, mitä on tapahtunut ja mitä se tarkoittaa.

Kallis teknologia mahdollisti mallin, jossa toimittaja päätti sisällön, paketoi sen lehteen tai kanavaan ja kokonaisuus voitiin maksaa mainonnalla. Nyt tuo paketti on räjähtänyt lukemattomille eri alustoille, joilla vastaanottaja on kuningas. Mainonta taas elää sähköisessä maailmassa omaa algoritmien ohjaamaa elämäänsä piittaamatta toimittajien rakentamista kokonaisuuksista. Paketti- tai kanavamedian liiketoimintamalli romahtaa. Paluuta vanhaan ei ole, tehtiin Ylen kanssa aivan mitä tahansa.

Jos viestinnän maailma on kerran kääntynyt täysin vastaanottajalähtöiseksi, miksi me emme jätä sitä kokonaan markkinoiden hoidettavaksi? Sinne, missä on kysyntää, syntyy tarjontaa. Ei Yleä tällaisessa maailmassa mihinkään tarvita. Eikä mitään muutakaan, mitä markkinat – eli me ihmiset – emme halua kannatella.

Jos taas ajattelemme, että yleisön maku ja maksuhalu eivät ole koko totuus. Jos olemme sitä mieltä, että totuus, kansallinen kulttuuri ja demokratia tarvitsevat silloin tällöin hiukan työntöäkin, siirrymme toisenlaisten kysymysten äärelle.

Journalismi ja monet kulttuurituotteet ovat luonteeltaan osin preskriptiivisiä, ohjailevia. Ne ovat kiinnostuneita totuudesta sinänsä, eivät vain siitä totuudesta, jonka ihmiset kulloinkin haluavat kuulla. Joku voi ajatella, että tällainen näkemys on lapsellinen tai elitistinen, mutta samaa logiikkaa seuraten voi sitten väittää, että kasvatus, koulutus, maanpuolustus tai lainsäädäntö ovat ihmisten vapaan tahdon vastaista toimintaa. Ja siis lapsellisia tai elitististä, jopa sosialistisia tai fasistisia.

Tämän ajan suuri kysymyksiä ovat, miten me maksamme erotuksen 1) sen välillä mikä yleisöä kiinnostaa ja mistä sen ehkä pitäisi välittää, 2) sen välillä, kuinka paljon yleisö olisi valmis vastaanottamaan kunnianhimoisesti toimitettua sisältöä, mutta kuinka vähän se suostuu siitä yltäkylläisyyden maailmassa enää maksamaan sekä 3) miten me turvaamme toimittajan selkänojan silloin kun hän haastaa suuryrityksen, hallituksen tai vaikkapa suuren mediatalon. Loppuun ajetulta minitoimitukselta tai yksittäiseltä twiittailijalta tai bloggarilta se ei niin vain onnistu.

Juuri tässä kohdassa asuu Ylen suuri tehtävä. Tästä nousee myös erittäin väkevä ohjaava prinsiippi sille, mitä Ylen pitää tehdä ja mitä sen pitää olla tekemättä.

Palaamme kysymykseen työnjaosta.

Yksityisen toimialan raivoa Yleä kohtaan on helppo ymmärtää. Vaikuttaa siltä, että Yleä ohjaavat ennen kaikkea määrälliset tavoitteet (yhtiö puhuu tavoittavuudesta), jotka nousevat sen rahoitusmallista – ei ajatus kansallisesta tehtävästä tai eri sektorien välisestä työnjaosta.

Sen sijaan, että Yle keskittyisi täyttämään niitä aukkoja, joita digitaliseen viestintäkenttään syntyy, se pyrkii olemaan kattavan sisältöinfrastruktuurin tavoittavin tuottaja. Tämä on monopolistinen tavoite, vaarallinen niin yksityisen kuin valtionyhtiönkin päämääränä.

Ja aina kun Yleä haastetaan keskusteluun sen roolista, yhtiö ulvahtaa, että eivät kaupallisten medioiden ongelmat eivät ole Ylen aiheuttamia. Ja käyttäytyy kuin sen veroina saamat 462 miljoonaa olisivat sen omia rahoja, jotka sillä on lupa käyttää kuinka huvittaa. Mutta ei niitä ole tarkoitettu markkinaosuuden maksimointiin, vaan ne on korvamerkitty johonkin kansallisesti merkittävään. Tästä nousee yksityisen sektorin syvä katkeruus tilanteessa, jossa se taistelee olemassaolostaan.

Yksityisellä medialla on oikeus vaatia Yleltä hirveän paljon enemmän tilannetajua kuin, mitä se tänä päivänä osoittaa.

Yle on tietenkin oikeassa sanoessaan, etteivät yksityisen sektorin ongelmat ole sen tekosia. Yle on oikeassa kehittäessään maailmanluokan verkkopalveluja. Ne ovat upeita. Mutta Yle on täysin väärässä viestiessään, että yksityisen sektorin ongelmat eivät kuulu sille. Ylen oma liiketoimintamalli romahti jo vuosia sitten. Siksi lähetysverkot piti myydä, ilmeisesti huonolla kaupalla, ja Yle-veroon siirryttiin, koska ihmiset jättivät lupamaksunsa maksamatta.

Jos me olemme tästä huolimatta yhteisesti sopineet, että me rahoitamme Yleä miltei puolella miljardilla, niin silloin kysymys ei ole vain Ylestä, vaan jostakin paljon suuremmasta.

Jos Yle valjastetaan ratkaisemaan kysymystä totuuden, demokratian ja kansallisen kulttuurin elinvoimaisuudesta, on ymmärrettävä, että se ei voi tehdä sitä yksin. Journalistisen totuuden, todellisen demokratian ja elinvoimaisen kulttuurin olemus on, että siitä on erilaisia kilpailevia versioita. Vain silloin tavoitteet toteutuvat.

Jos Yle on valtiovallan keskeisin instrumentti edistää median moniarvoisuutta digitaalisen murroksen keskellä, Ylen on paikattava viestinnän aukkoja ja mahdollistettava kilpailua kunnianhimoisissa sisällöissä. Sen on tarjottava alustoja, palveluita ja työtilaisuuksia, joissa erilaiset sisällöntekijät ottavat mittaa toisistaan. Ja jätettävä markkinat rauhaan siellä missä ne toimivat.

Lopuksi hieman konkretiaa. Hallitusohjelmaa kootaan kohta ja on hyvin todennäköistä, että siellä mainitaan viestintä, mahdollisesti jopa Yle. Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa eivät voita ne, jotka huutavat terävimmin polariteetin jommastakummasta päästä. Nyt voittavat ne, jotka kykenevät kokoamaan tarvittavan täyspäisen enemmistön tilanteen keskelle.

On asioita, joihin julkisen vallan pitäisi puuttua täysin Ylestä riippumatta.

  1. Median arvonlisävero pitäisi laskea niin lähelle nollaa kuin uskalletaan. Vaikka laskettaisiin nollaankin, niin tuskin me sen takia saisimme potkuja EU:sta. Kyse on eurooppalaisista arvoista kulttuurista ja demokratiasta.
  1. Koska Posti on yhteistä omaisuutta, sitä pitää tarkastella ennen kaikkea infrastruktuuripalveluna, ei tulosyksikkönä. Sen pitää tietenkin olla tehokas ja nykyaikainen, mutta sen ydintehtävä on arvon tuottaminen asiakkaille, ei valtion budjetin tuloriville.

Ja sitten on asioita, joihin Ylen pitäisi ryhtyä oma-aloitteisesti tai sitten meidän omistajien pitäisi auttaa sitä ryhtymään.

  1. Yle Areena jakelualustana ja Ylen arkisto lähteenä pitäisi avata kaikille kunniallisille toimijoille. Tämä ei olisi ristiriidassa Ylen omien tavoitteiden kanssa, mutta se olisi linjassa kansallisten tavoitteiden kanssa.
  1. Ylen pitäisi ostaa vähintään puolet ohjelmistaan ulkoa. Nyt se ostaa menojen kautta laskettuna 7–10%. Ydinkysymys on, kuinka takaamme moniarvoisen merkittävän sisällön, jota markkinat eivät välttämättä tue. Lehdistötuki tuskin on oikea instrumentti eikä se, että Yle koettaa selviytyä tästä omin voimin. Ylen suuri tehtävä voisi olla, että se ostajan roolissa mahdollistaisi laajamittaisen, moniarvoisen suomalaisen sisällöntuotannon.
  1. Ylen pitäisi olla armottoman, tuskallisen tarkka roolistaan, kun se liukuu alueille jotka voidaan tehdä yhtä hyvin tai paremmin yksityisellä puolella. Jokainen ohjelma, jonka Yle lähettää tai sisältö jonka se julkaisee, joka voisi juuri sellaisenaan olla myös yksityisen sektorin kannattavasti tekemä, on potentiaalisesti verorahojen käyttöä isänmaan etua vastaan.
  1. Ylen hallintomalli pitäisi uudistaa. Tällä hetkellä kenelläkään ei ole todellista insentiiviä katsoa kansallista etua. Ylen hallitus ei välitä muusta kuin Ylen edusta, eikä sen pidäkään. Hallintoneuvosto on lopulta samalla asialla. Suomessa on runsaasi viisaita ihmisiä, jotka näkevät kokonaistilanteen. Kootaan niistä elin, jonka tehtävä on haastaa Yle demokratian nimissä.

Lopulta Ylen ainoa olemassaolon oikeutus on viestinnän moniarvoisuuden turvaaminen. Kun me puhumme Ylestä, me puhumme siitä, mikä on se yksityisen ja julkisen viestinnän välinen työnjako, joka maksimoi tämän tavoitteen nyt ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Meidän kaikkien on aika astua ulos analogisen maailman aikana kaivetuista poteroista ja alkaa puhua työnjaosta digitaalisessa maailmassa.