Great Blog / Jaakko Tapaninen

Kenraalit ja terroristit

Kun jollakin oli gutenbergiläisenä aikakautena iso idea, hän kirjoitti siitä hyvän kirjan, tunnettu kustantamo kustansi teoksen, tärkeä päivälehti arvioi sen, tekijä pääsi ehkä tunnettuun kirjakauppaan puhumaan siitä lyhyesti ja jokin lautakunta saattoi myöntää tekijälle palkinnonkin. Institutionaalisten portinvartioiden ketju tislasi maailmasta esiin mieleisensä puheenaiheet. Painokoneet pyörivät, rekat ajoivat pitkin maata yötä myöten ja kassakoneet kilisivät.

Tänään, kun kustantamot, lehdet ja kirjakaupat eivät enää ole sitä, mitä ennen, moni ihmettelee, miten tässä maailmassa voi enää saada hyvät ajatukset kuuluville. Mihin isot ideat mahtuvat tosi-tv- ja viserrystaloudessa? Onko kenelläkään edes aikaa hyvälle pitkälle tekstille?

Kasvoin kodissa joka oli täynnä kirjoja, tein vuosia töitä kirjabisneksessä sekä kustantajana että ajoittain kirjailijanakin. Siksi ymmärrän vanhan koulun kasvattien tuskan. Mutta niin kirjaihmiset kuin kovin monet muutkin erehtyvät tänä päivänä pitämään tuttujen instituutioiden tuhoa itse asian tappiona.
Tarpeet ja ekosysteemit ovat kaksi eri asiaa. Tarve lähtee ihmisestä, ekosysteemi rakentuu teknologian varaan.

Perinteisten mediayritysten valta perustui sisältöön, mutta myös kalliiseen teknologiaan. Kun teknologian hinta romahti, yhtäkkiä kaikista toimijoista tuli solmukohtia viestinnän verkostossa. Tubettajilla, bloggaajilla, podcastaajilla ja postaajilla oli yhtäkkiä valtaa siinä missä aikaisemmin vain suurilla organisaatioilla. Ratkaisevaksi muuttui se, löydätkö, siivilöitkö ja tuotatko sisältöä, joka on muiden mielestä arvokasta.

Ihmiselle, joka pitää hyvistä tietokirjoista, nykymaailma on ekstaattisen upea paikka. Mikään ei ole muuttanut sitä, että hyvän idean esittämiseen tarvitaan pitkä, huolella rakennettu teksti. Sekään ei ole muuttunut, että tekstin on hyvä olla myös painetussa muodossa, jotta kokisimme, että se on todella laskeutunut keskellemme. Siitä eteenpäin koko ekosysteemi on nyt toinen.

Minä löydän nykyisin kirjat kuuntelemalla podcastejä, joissa tutuksi tullut juontaja (usein kirjailija hänkin) jututtaa tunnin tai parin ajan juuri teoksen julkaissutta kirjailijaa. Keskustelussa mennään syvälle ja nopeasti, se on asiantuntevaa ja innostunutta, yksityiskohtiin tartutaan terävästi, aidosti merkitykselliselle jää aikaa, ja huumorillekin on sijansa. Tällainen keskustelu on tuhannesti ravitsevampi kuin pinnallinen kirjamessuhaastattelu tai edes arvostetun kriitikon kirja-arvio, joka kertoo usein enemmän tekijästään kuin kohteesta. Podcastin kuunneltuani tilaan kirjan Audiblesta äänikirjana suoraan puhelimeeni ja alan kuunnella sitä juostessani lenkkiä, ajaessani autoa, silittäessäni paitoja tai illalla juuri ennen nukkumaanmenoa. Jokaisesta päivästä löytyy muutama sopiva hetki kuunnella kirjaa. Jo kuunnellessa, tai heti sen jälkeen, tilaan fyysisen kirjan Amazonista, joskus lukeakseni sen kokonaan uudelleen, mutta useimmiten palatakseni tärkeimpiin kohtiin ja arkistoidakseni upean kokemuksen.

Tässä ekosysteemissä kustantamoilla ei enää ole väliä, kirjat voivat olla itse kustannettuja tai pien- tai suurkustantamojen tuottamia. Kritiikeillä ei myöskään ole väliä, bestseller-listoilla ehkä hieman. Tärkeätä on, että ihminen, jonka makuun ja osaamiseen olen oppinut luottamaan, valitsee kirjailijan haastateltavakseen – ja että tuo vuoropuhelu avaa minulle ovia, joita en tiennyt olevankaan. Sen jälkeen tärkeää on enää se, että saan kirjan käyttööni nopeasti, helposti ja haluamassani formaatissa. Amazon (joka omistaa Audiblen) on tietenkin kaiken keskellä järkyttävän kokoinen monopolistinen toimija, mutta se ei ole perinteinen portinvartija, se on alusta, jolla tarpeet kohtaavat.

Kyky ajatella, kirjoittaa ja keskustella, hienot perinteiset taidot, ovat uudessakin ideataloudessa kaiken ydin. Muutoksen ydin on, että teknologioita hallinnoivien instituutioiden ketju on vaihtunut elävien ihmisten väliseksi verkostoksi, jota teknologia yhdistää. Nämä verkostot ovat globaaleja, intressipohjaisia ja organisoituvat, eivät kustantamo-, media- tai kauppabrändien perusteella, vaan ihmisten kautta. Aitous, intohimo, taito ja äly ovat korvanneet aseman, tittelin ja brändin.

Kesän aikana löysin tällä tavalla, kuuntelin ja luin kolme kirjaa, jotka todennäköisesti muuttivat taas kerran elämäni:

Moisés Naím: End of Power: From Boardrooms to Battlefields and Churches to States, Why Being in Charge Isn’t What It Used to Be (Basic Books 2014)
Löytyi Ensin Marc Zuckerbergin Facebook-postauksen, sitten James Altucherin podcastin kautta
Löytyy Audiblesta ja Amazonista

Se, mikä tapahtuu kustantamoille ja tärkeille sanomalehdille, vallan katoaminen tutuista paikoista ja siirtyminen vaikeaselkoisille verkostoille tai pienille uusille toimijoille, on totta kaikkialla: valtionhallinnossa, kaupungeissa, suuryrityksissä, sotatantereilla, kirkoissa… Mm. Venezuelan kauppaministerinä ja maailmanpankin johtajana toiminut tutkija ja kolumnisti Naím vyöryttää muutoksen mittakaavan ja syvyyden tavalla, joka saa lukijan haukkomaan henkeään: tavallaan minä tiesin tämän, mutta tämä on niin paljon isompi juttu kuin uskalsin kuvitella. Kirjan luettuaan ei tunnu kovin ihmeelliseltä, että EU ei toimi, että sodat eivät enää ole voitettavissa tai että startupit syövät suuryrityksiä lounaaksi. Valta on vaikeampaa kuin koskaan, jopa hyytävän vaikeaa. ”Nykyisin on helpompi tappaa miljoona ihmistä kuin hallinnoida heitä”, summaa USAn entinen ulkoministeri Zbigniev Brezinski Naímille.

Steven Kotler: Tomorrowland, Our Journey from Science Fiction to Science Fact (Amazon 2015)
Löytyi James Altucherin podcastin kautta
Löytyy Audiblesta ja Amazonista

Elämme aikaa, joka tuntuu ajoittain tieteiselokuvalta: keskustelemme taskussamme olevan supertietokoneen kanssa selvällä englannin kielellä, miehittämättömät taistelurobotit lentelevät pitkin vihollistannerta, avaruusraketin voi ostaa internetistä ja autot ajavat itsekseen. Ja silti me emme ole nähneet vielä mitään. Paljon hurjempi tulevaisuus on jo keskuudessamme. Briljantti yhdysvaltalainen tiedetoimittaja Steven Kotler tutustuttaa meidät kirjassaan Tomorrowland keksintöihin, jotka on jo tehty, mutta jotka kuulostavat uskomattomilta. Sokeat saavat näkönsä takaisin, rammat bionisia raajoja, autot lentävät, asteroideilta voi louhia mineraaleja, uskonnollisia kokemuksia saa painamalla kypärän nappia, ihmisen koko tietoisuuden voi ladata tietokoneen kovalevylle ja uusia oliolajeja voi luoda laboratoriossa. Sekä konkreettisesti että konseptuaalisesti meno yltyy hurjimmaksi, kun tutustumme synteettiseen biologiaan. Ihmisen – tai minkä tahansa olennon – DNA:n sekvensointi ei maksa enää mitään ja yliopistoissa, autotalleissa ja laboratorioissa on kasvamassa uusi sukupolvi, joka ei enää ohjelmoi tietokoneita, vaan perimää ja siitä johdettuja välineitä, kuten syöpälääkkeitä tai bioaseita. Jo nyt DNA-hakkerit järjestävät verkossa kilpailua ja joukkoistavat kehityshankkeita. Välineet, jotka vielä hetki sitten maksoivat miljoonia ovat saatavissa muutamilla tuhansilla – ja tieto niiden käytöstä löytyy ketterästi netin opetusvideoista.

Tätä kaikkea tehdään yhä usein tunnetuissa tutkimuslaitoksissa, mutta moni Kotlerin kirjassaan esittelemä  keksijä on alansa hyljeksitty henkipatto, yksinäinen susi, eksentrinen kaista. Ja heidän lisäkseen työtä tekevät innokkaat biohakkerit opiskelija-asunnoissaan, rikolliset ja terroristit. Yhtä häkellyttävää kuin on ymmärtää, mikä kaikki ehkä on mahdollista, on ymmärtää, miten mahdotonta sitä on kontrolloida.

Stanley McChrystal: Team of Teams: New Rules of Engagement for a Complex World (Penguin 2015)
Löytyi Tim Ferrissin podcastin kautta
Lötyy Audiblesta ja Amazonista

Team of Teams vastaa sekä End of Powerin että Tomorrowlandin herättämään kysymysketjuun: jos perinteinen institutionaalinen valta ei enää toimi ja jos teknologia ja sen myötä kulttuuri kehittyvät häkellyttävän nopeasti ja arvaamattomasti, kuinka uudessa kompleksisessa maailmassa pitää organisoitua.

Neljän tähden kenraali Stanley McChrystal nimitettiin vuonna 2004 Irakissa olevien USA:n erikoisjoukkojen ylimmäksi komentajaksi. Navy Seals -, Army Special Forces – ja Army Rangers -joukoista koostunut muutaman tuhannen supersotilaan joukko oli maapallon koulutetuin, teknologisesti ylivoimaisin ja resursseiltaan häikäisevin taistelukone. Silti se otti uudestaan ja uudestaan selkäänsä Al-Qaidalta. Vihollinen oli nopeampi, iskuissaan terävämpi ja strategisesti monin verroin ketterämpi kuin amerikkalaiset. Amerikkalaisten ensimmäinen reaktio oli yrittää enemmän: lisää iskuja, enemmän ammuksia ja vielä lisää tiedustelutietoa. Koko kone pantiin jauhamaan entistä suuremmilla kierroksilla. Tuloksetta.

”Tuntemattoman suunnattoman mittakaavan kunnioittaminen on tämän kirjan keskeinen teema”, kirjoittaa McChrystal.

Vasta kun McChrystal perusti täysin uuden komentokeskuksen hylättyyn halliin ja alkoi perusteellisesti analysoida vihollistaan, hän alkoi ymmärtää, mitä ympärillä tapahtui: vihollinen oli organisoitunut verkostomaisesti soluihin, jotka kytkeytyivät toisiinsa uuden teknologian avulla, hajautetun päätöksenteon takia se kykeni muuttamaan strategiaa ja taktiikkaa muutamassa tunnissa ja sitä ohjasi äärimmäisen voimakas kokemus tarkoituksesta. Yhdysvaltojen erikoisjoukoissa tieto taas ei kulkenut eri aselajien ja toimintojen välillä oikeastaan olleenkaan ja komentotie ensin ylös kenraalille ja sieltä taas kentälle kesti pahimmillaan päiviä. Hierarkkiset organisaatiot on luotu ratkaisemaan lineaarisia, ennustettavasti käyttäytyviä ongelmia. Epälineaarisessa, informaationtäyteisessä, mutta vaikeasti tulkittavassa ja ennustettavassa maailmassa, johtaminen on ajateltava uusiksi.

Tähän havahduttuaan McChrystal aloitti oman pienen vallankumouksensa ja samalla laati uuden verkostoaikakauden organisoitusmisparadigman: sisäiset raja-aidat on kerta kaikkiaan kaadettava, miltei kaiken tiedon pitää olla kaikkien käytössä, päätöksenteko on vietävä niin alas, että tekee kipeää, ja samaan aikaan kaikille osallisille on viestinnän keinoin rakennettava yhteinen, jatkuvasti päivittyvä tietoisuus kokonaistilanteesta ja toiminnan tarkoituksesta. Komentotie käännetään ylösalaisin eli kun aikaisemmin käskyt välittyivät ylhäältä alas, nyt kuva tilanteesta ja tieto tehdyistä päätöksistä raportoidaan ylöspäin. Näin organisoitunut toimija kykenee sopeutumaan nopeasti ennustamattomasti kehittyvään todellisuuteen.

Team of Teams etenee kuin jännityskirja, jonka kerronnallisen ytimen muodostaa Al Qaida -johtaja Abu Musab al-Zarqavin metsästys. Sen ympärillä kerrotaan, kuinka ja miksi erikoisjoukot muuttivat organisaationsa täysin. Ja tämän ympärillä kerrotaan suuri tarina teollisen aikakauden tavasta organisoitua – taylorismista, fordismista, tieteellisestä liikkeenjohdosta, tehokkuusajattelusta, kuulennoista, lentoturvallisuudesta, Australiaan istutetuista sammakoista – ja sen kyvyttömyydestä vastata verkostoaikakauden haasteisiin.

McChrystal on ristiriitainen hahmo, joka lopulta joutui eroamaan tehtävistään leukailtuaan varapresidentti Joe Bidenille Rolling Stone -lehden haastattelussa. Yhdysvaltain sotatoimet ja metodit Irakissa ovat vieläkin ristiriitaisempi matopurkki. Silti kirjan ajatukset johtamisesta ja organisaatioista digitaalisesti kytkeytyvien verkostojen aikakaudella ovat kiehtovia, kokeiltuja ja kopioitavia. Team of Teamsin ydinoivallus – kuinka uudessa ajassa toimivin yksikkö, tiimi, skaalataan lukemattomien tiimien verkostoksi, jolla on yhteinen tietoisuus ja kokemus tarkoituksesta, mutta joka on äärimmäisen nopealiikkeinen ja responsiivinen – on käyttökelpoinen paljon laajemmin kuin vain sotilasorganisaatiossa.  Se on käsikirja vaikuttavuuteen verkostomaailmassa, joka sopii yhtä hyvin yrityksille, kansalaisjärjestöille, ammattiyhdistysliikkeelle, puolueille kuin rauhanjärjestöillekin.

Leave a Reply