Great Blog / Jaakko Tapaninen

10X Finland ja Bret Easton Ellisin uusi elämä

By 25.10.2015Yleistä

Kun tapasin Bret Easton Ellisin ensimmäistä kertaa, hänen valkoisessa, minimalistisessa asunnossaan New Yorkin East Villagessa, kirjailija oli pukeutunut kokomustiin, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiessä, katse oli arvioiva ja hieman ylimielinen – ja kädessään hänellä oli halogeenivalossa kiiltelevä keittiöveitsi.

Elettiin vuotta 1998. Olin kirjankustantajaurani alussa ja osunut yhteisen ystävän, kustantaja Morgan Entrekinin toimistolle sattumalta täsmälleen oikeaan aikaan. Juuri Entrekin oli aikoinaan löytänyt Ellisin ja miehet olivat edelleen hyviä ystäviä. Liiketapaamisemme päätteeksi Entrekin oli kertonut olevansa lähdössä Ellisin syntymäpäiville kirjailijan luokse ja pyysi minut mukaansa. Saapuessamme Bret oli keittiössä tekemässä lohivoileipiä ja todellakin kätteli minut toisessa kädessään suuri veitsi: ”Olet siis Morganin kaveri? No, jos olet Morganin mielestä OK, olet minunkin mielestäni OK.”

Asunto oli siis kauttaaltaan valkoinen ja sisustuksen virkaa hoiteli oikeastaan vain valtava määrä CD-levyjä ja tarvittavat äänentoistolaitteet sekä seinän kokoinen Alta nollan -elokuvajuliste muistuttamassa hänen läpimurtoteoksestaan. Pieni tila oli täynnä Manhattanin kustantajakermaa ja kirjailijoita. Myöhemmin olen huvittuneena muistellut kohtaamistani nuoren innostuneen vaaleaverikön kanssa, joka esittäytyi minulle kirjailijana, jonka hiljan ilmestyneestä teoksesta Sex and the City tehtiin parhaillaan tv-sarjaa. ”Niinpä tietenkin, juuri tällä tavalla keskustelu pitää avata Ellisin bileissä”, muistan myhäilleeni. No, myöhemmin ymmärsin sitten, kuka Candace Bushnell oli, ja päädyimme Tammessa kustantamaan hänen kirjojaan. Ja pienen selvittelyn jälkeen myös Bret Easton Ellisin.

Kustantajaelämäni aikana tapasimme Bretin kanssa miltei vuosittain. Milloin kristallikruunujen loisteessa, milloin tunkkaisten baarien perukoilla, sen mukaan minkälaista vaihetta hän eli. Bret vieraili myös kahdesti Suomessa, ensin markkinoimassa teostaan Glamorama (1999) ja sitten Lunar Park (2005). Oli vaihe mikä tahansa, hän oli aina huomaavainen, tarkkanäköinen ja suorapuheinen. Loistavaa seuraa. Yhteydenpitomme lakkasi, kun lopetin Tammessa 2006, ja niinpä tuntui mainiolta, kun vuosi sitten minulla, yhdessä Marko Ahtisaaren kanssa, oli mahdollisuus soittaa hänelle Skypellä ja haastatella häntä.

Mutta minne tämä blogi on menossa? Mitä Bret Easton Ellis tekee Great Pointin blogissa ja mikä ihme on 10X Finland?

10X Finland on yhdessä Marko Ahtisaaren kanssa kirjoitettu pamfletti median murroksesta ja Suomen mahdollisuuksista digitaalisena aikana. Kirja ilmestyy Teoksen kustantamana fyysisenä laitoksena ja sähkökirjana 2.11. Metodimme oli haastatella tuntemiamme ja arvostamiamme kansainvälisiä media-ajattelijoita ja tislata haastattelujen herättämät oivallukset joukoksi väitteitä siitä, mitä Suomen pitäisi tehdä. Bret Ellis oli yksi 13 haastatellusta. Kirjamme on ohut pokkari ja siihen mahtui vain murto-osa haastattelumateriaalista. Julkaisemme Ellisin haastattelun tässä kokonaisuudessaan, koska se kuvaa tunnetun henkilön kautta sitä suurta muutosta, jonka keskellä me kaikki olemme. Kukaan ei tiedä, millaiseksi viestinnän maailman muodostuu, mutta jo nyt on selvää, että miltei jokaisen on uskallettava ajatella näkökulmansa, tekemisensä ja rooliinsa uusiksi. Bret Easton Ellisin pitkä, moneen suuntaan hengittävä haastattelu on tapauskuvaus siitä, mitä median murros konkreettisesti tarkoittaa. Haastattelun suomensi blogia varten Tero Valkonen.

Jaakko Tapaninen: Sinusta on tullut uudessa mediassa erittäin, erittäin aktiivinen toimija. Sinulla on puoli miljoonaa Twitter-seuraajaa. Podcastisi ovat loistokkaita. Tiedätkö miten moni niitä seuraa?

Bret Easton Ellis: Se vaihtelee todella paljon vieraan mukaan. Ei se nyt mitenkään massiivinen juttu ole, jos verrataan vaikka Steve Austinin kaltaisiin urheiluhahmoihin – siis niihin räväköihin tyyppeihin, jotka ovat täällä USA:ssa todella suosittuja. Meikäläisen show on kuitenkin aika pienelle yleisölle tarkoitettu juttu, toisin kuin useimmat podcastit, koska siinä puhutaan tunnin verran tämän uuden Hollywoodin tapahtumista. Podcast Onelta, jonka alaisuudessa toimin, on vaikea saada tietoja, joten en ole ihan varma. Jos vieraana on rokkitähti, lukemat voivat olla aika huikeita, mutta jos vieraana on joku täysin tuntematon elokuvantekijä, latauksia voi olla ehkä 40 000. Se siis vaihtelee todella paljon.

JT: Mainitsen tämän siksi, että sanoit nuorena haluavasi nimenomaan ja ensisijaisesti kirjoittaa. Halusit kirjoittaa kirjoja, ja nyt teet paljon kaikenlaista. Minua kiinnostaa erityisesti muutos.

BEE: Olen hyvinkin voinut sanoa noin, mutta kun muistelen asiaa nyt, olin nuorena ensisijaisesti muusikko. Soitin high school -aikoihin rokkibändeissä, ja muistan miten olin collegea edeltävänä kesänä kokoonpanossa, jonka tulevaisuus näytti siltä, että se voisi alkaa tehdä levyjä tai soitella klubeilla. Siihen yhteyteen mahtui myös ajanjakso, jolloin ajattelin ihan tosissani, etten edes menisi collegeen, jatkaisin vain bändin kanssa. Tein biisejä ja olin kiinnostunut myös journalismista. Olin koululehden pomo, kirjoitin kritiikkejä, käsittelin kulttuuria, mutta kirjoitin myös kaunokirjallisuutta ja halusin ohjata elokuviakin.

Joo, tavallaan voi sanoa että kaunokirjallisuus peittosi kaiken muun ja vei huomioni vuosikausiksi, mutta tämänhetkinen tilanne muistuttaa minua siitä, miten asiat olivat, kun kaikki oli auki ja mahdollisuuksia riitti. En tosin osaa sanoa varmuudella, olivatko mahdollisuudet realistisia silloin kun olin 16, 17, 18. Minusta kyllä tuntui että olivat. Tuntui että kaikki oli mahdollista. Tässä uudessa ajassa, jolloin kaikki on taas mahdollista, minusta tuntuu ja on tuntunut jo monta vuotta, että oli hienoa olla ”se kirjailija”, se oli hauskaa hommaa, mutta haluan tutkia myös muita juttuja, ja olen keskittynyt siihen tässä siirtymävaiheessa, jota nyt eletään taiteessa, sosiaalisessa mediassa ja kaikessa muussakin. Tunnen siis olevani vapaa tavalla, jota en ole tuntenut kuin nuorena viimeksi.

JT: Onko kysymys vain sinusta, vai näetkö samaa muissakin?

BEE: Täytyy sanoa että kyllä minä aistin tämän muissakin, kun keskustelen heidän kanssaan. Aistin ettei kukaan tahdo jumittua pelkästään muusikoksi, pelkästään näyttelijättäreksi. Otetaan nyt vaikka Podcast-vieraani – siellä nousee esiin tämä sama teema, olipa kysymyksessä sitten Kanye West, My Chemical Romancen Gerard Way tai vaikka Kevin Smith tai Ti West, jotka ovat kumpikin elokuvaihmisiä; kaikki haluavat tutkia muitakin asioita kuin sitä, mistä heidät ensisijaisesti tunnetaan. Minulle on valiteltu viime aikoina paljon tästä romaanikirjailijan hommasta – minkä takia et kirjoita lisää kirjoja? Tuo mitä teet ei ole ollenkaan kirjallista. Oletko sinä Twitterissä? Ei kirjailijan pitäisi sellaiseen lähteä. Ohjaatko sinä elokuvaa? Oletko sinä luomassa TV-ohjelmaa? Minusta tuollainen on todella vanhakantainen tapa ajatella. Kanye West on täydellinen esimerkki; hän haluaa laajentaa elokuvapuolelle, hän on kiinnostunut muodista, hän tekee levyjä ja me edustamme edelleen yhteiskuntaa, joka ikään kuin pilkkaa häntä sen johdosta, siis siitä että hän haluaa kokeilla kaikenlaista. Minäkin olen saanut samansuuntaista osakseni, etenkin kirjallisuusmaailman puolelta, mutta luulen että ennen pitkää se loppuu ja tulevaisuus on enemmän sitä, että kaikki kanavat voivat olla itseilmaisun suhteen auki. Minä en näe mitään järkeä siinä, että meitä pidättelisi se, mistä olemme tulleet tunnetuksi.

JT: Millä tavalla tuo, mitä äsken kuvasit, muuttaa taide- ja viihdemaailman valtarakenteita? Onko se tekijöille voimaannuttavaa, ja ovatko vanhat portinvartijat katoamassa? Mitä oikein tapahtuu?

JEE: Kyllä se on voimaannuttavaa, mutta tilanne on hankala, koska kukaan ei ole oikein keksinyt, millä tavalla maailmassa, tässä uudessa maailmassa siis, voisi tienata. Mutta kyllä, portinvartijat ovat katoamassa eikä Hollywoodia ole enää olemassakaan. No okei, on se yksi prosentti, se yhden prosentin suuruinen Hollywood, jonka johtamat studiot tekevät Marvel-toimintaelokuvia ja IMAX-piirrettyjä, mutta kaikki muu on nykyään ihan tee se itse -pohjalta. Tarkoitan siis ihmisiä joilla oli aikanaan studiomaailmassa sananvaltaa, ihmisiä jotka tienasivat siellä valtavat määrät rahaa – sitä kuviota ei ole enää, koska kaikki haluavat tehdä sisältöä, joka ei sovellu studioiden tarpeisiin. Se entinen Hollywood on siis mennyttä. Sama pätee kustannusmaailmaan. Ja musiikkiteollisuus romahti aivan ilmiselvästi. Jokainen on siis tätä nykyä oma itsenäinen yrittäjä. Sisällön tuottaminen on erittäin helppoa. Kameroita kyllä saa, linssejä saa. Minun poikaystäväni, joka tekee musiikkia, tekee sen tuotantokumppaninsa kanssa, ja kaikki hoidetaan tietokoneilla tuotantokumppanin talossa, jossa hän asuu vanhempiensa kanssa. Eli nykytilanne on tämä.

Ongelma on siinä, että miten tekemisillään pystyy tienaamaan, ja toinen ongelma liittyy siihen, että tavaraa tehdään ja julkaistaan niin valtavat määrät – ajatellaan vaikka elokuvateollisuutta: elokuvia tehdään ja julkaistaan nykyään enemmän kuin koskaan.

Yhdysvalloissa julkaistaan tänä vuonna (2014) noin 900 elokuvaa, kun esimerkiksi vuonna 1975 niitä tuli 200, ehkä 220. Sehän on tietysti loistavaa. Ihmiset pystyvät hankkimaan laitteistoja ja tekemään elokuvia todella, todella halvalla, mutta miten me pääsemme yleisönä niitä katsomaan? Kuka ne katsoo? Ajatus, että 200 000 dollarin elokuvahankkeella voi itse asiassa tehdä tappiota, on erittäin provosoiva ja uusi. Tavaraa on nimittäin tarjolla niin paljon – eli miten sen kaiken voi käydä läpi? Kuinka löytää oikeat elokuvat, kuinka koko kuviolla voi tienata? Mutta kyllä, portinvartijat ovat poissa. Kysymys on nykyään ihan tee se itse -maailmasta. Kysymys kuuluu, mihin se on matkalla. Ja miten ihmiset voisivat tienata sillä.

JT: Kuinka itse löydät sinun kannaltasi mielenkiintoiset asiat?

BEE: Huomaan että minusta tulee eräänlainen kuraattori, mikä muuten pätee nykyään aika moniin. On oikeastaan pakkokin, sen sijaan että portinvartijat kertoisivat mikä on hyvää tai mikä on loistavaa – portinvartijoita ei käytännössä ole, enää ei ole merkittäviä kulttuurikriitikoita, joita kaikki ennen kuuntelivat niin että jokainen osti sitten tietyn kirjan, latasi tietyn musiikin ja katsoi tietyn elokuvan. Nykyään pitää tutkia aivan valtavaa mielipidepaljoutta. Käytännössä minä siis selvittelen asioita, vaikka Instagramin kautta, Twitterissä ilmaistujen mielipiteiden kautta, Facebookissa ilmaistujen mielipiteiden kautta, ja sitten menen linkistä linkkiin, sivulta sivulle, ja ennen pitkää sitä hoksaa että ahaa, nämä ovat minulle sopivia ihmisiä. Haluan tietää mitä tämä ihminen sanoo tästä. Käytännössä sitä siis suunnistaa ihan itse eikä kukaan pidä kädestä niin kuin silloin, kun meillä oli kolme tai neljä todella merkittävää elokuvakriitikkoa. Ennen oli kolme tai neljä erittäin mahtavaa, vaikutusvaltaista kirjallisuuskriitikkoa, joiden kaltaista vahvaa ääntä kenelläkään muulla ei ollut. Nykyään täytyy toimia omana kuraattorinaan ja kehittää oma piiri, kokoelma ihmisiä ja ääniä joihin kokee yhteyttä. Sillä tavalla minä löydän uuden bändin tai vähän vähemmän tunnetun ulkomaisen elokuvan, josta en välttämättä ollut kuullutkaan, mutta nykyään minä saan myös yhteyden näistä asioista kirjoittaviin henkilöihin aivan toisella tavalla kuin ennen. Löydän elokuvat, joista en olisi kymmenen vuotta sitten kuullutkaan, tai bändin josta en olisi kymmenen vuotta sitten kuullutkaan, koska käytössäni on nykyään niin paljon laajempi kirjo.

Marko Ahtisaari: Tuntuuko sinusta, että olet tämän ansiosta löytänyt asioita laajemmalla spektrillä? Vai onko kysymys samasta kuin ennenkin, kenties suuremmassa mittakaavassa vain? Yksi haastattelemistamme ihmisistä on Ethan Zuckerman, joka työskentelee MIT:ssä Center for Civic Mediassa, ja hän puhuu paljon ilmiöstä jota kutsuu samuudeksi. Siitä että internetin oli tarkoitus laajentaa maailmaamme, mutta itse asiassa se tarjoaakin meille vain samaa kuin ennen, enemmän ihmisiä jotka ovat kanssamme samanlaisia. Sinä tunnut kuitenkin sanovan, että sinun tapauksessasi asia ei ole näin.

BEE: No, tätähän voi tarkastella monenlaisten lasien läpi, vaaleanpunaisten tai vaikka hyvin tummien. Minä en yleensä katsele asioita erityisen huolestuneesti tai kielteisesti. Minä olen ihminen, joka todella seurasi kulttuuria varsin tarkasti ja kuunteli vuosikymmenten ajan niitä vanhoja ääniä, ja olen varsin helpottunut, että mielipiteitä on nykyään enemmän, että ihmiset voivat nykyään kuunnella myös muita kuin portinvartijoita, jotka aiemmin määrittivät mikä on loistavaa ja mikä ei. En siis ole tästä asiasta samaa mieltä. Elokuvia on niin paljon, sisältöä on tarjolla niin valtavasti, että tavallaan se voi olla joillekin, no, joillekinhan se on unelmien täyttymys, kun kaikkea on niin paljon, ja toisille se voi taas olla painajainen. He eivät yhtään tiedä mistä edes aloittaa, ja vaihtoehtoja on niin paljon että he jähmettyvät kokonaan. Minä siis ymmärrän mitä hän tarkoitti, mutta en itse kykene mieltämään asiaa samalla tavalla. Niin, minusta tilanne ei näytä siltä. Minä olen hieman optimistisempi.

JT: Sanoit että tunnet itsesi aiempaa vapaammaksi, kun vaihtoehtoja on paljon ja tee se itse -pohjalta voi tosiaan tehdä monenlaista, mutta koetko myös saaneesi tästä kehityksestä voimaa? Koetko että hallitset tilanteen nyt paremmin?

BEE: Kyllä, ilman muuta, mutta kaikella on kaksi puolta. Taloudellisessa mielessä en suinkaan koe, että hallitsisin tilanteen paremmin. Sitä puolta ei suinkaan ole vielä saatu järjestettyä, ja ihmiset jotka toimivat aiemmin tässä taloudessa, olivat taiteilijoita ja tienasivat sillä jonkinlaisen elannon, eivät tienaa enää. Sisällöllään on todella hankala päästä tienaamaan. Se on siis kiperä paikka. Mutta mitä vaikkapa podcastin tekemisen vapauteen tulee, niin kukapa olisi arvannut, että sellainenkin onnistuisi minulta. Tai vaikka The Canyons -elokuva, jonka Paul Schrader ja minä rahoitimme ja teimme todella, todella halvalla – kysymyksessähän oli eräänlainen tee se itse -elokuvakokeilu, missä me olimme täysin omillamme, keräsimme rahoitusta internetin kautta, se oli Kickstarterissa. Hankimme osan näyttelijöistä internetin kautta, käytimme Let It Castia, joka on suosittu sivusto näyttelijöiden värväämiseen. Käsikirjoituksen kirjoittamisesta elokuvan viimeistelemiseen meni noin kahdeksan kuukautta. Verrattuna kaikkiin niihin helvetillisiin diileihin, joita Paul Schrader ja minä olemme joutuneet Hollywoodissa kestämään (riippumatta siitä minkälainen elokuvasta lopulta tuli), kokemus oli loistava, koska me johdimme koko hanketta. Voi hyvin olla, ettemme tienanneet yhtä hyvin kuin perinteisellä tavalla olisi tienannut, mutta kokemus oli uskomattoman vapauttava, ja minun olisi todella vaikea enää palata siihen vanhaan tekemisen malliin. Eli siis kyllä, tämä on ollut erittäin vapauttavaa. Mutta kysymys on tosiaan siirtymävaiheesta, enkä minä tiedä mihin tämä johtaa.

JT: En ole varma onko tämä varsinainen kysymys, mutta kun kuuntelen puheitasi, mieleen tulee kaikki se, mitä toisaalta Piilaaksossa ja toisaalta Hollywoodissa tapahtuu. Median, viihteen, julkisuuden ja koko sen maailman sisällä oli ennen eräänlainen symbioosi, kaikki puolet ruokkivat toisiaan. Piilaakso kasvaa tällä hetkellä valtavasti, siellä tehdään upeita asioita ja siitä tulee kaiken aikaa tärkeämpi, kun taas Hollywood katoaa, romahtaa.

BEE: Mielestäni Hollywood katoaa ja romahtaa nimenomaan amerikkalaisen kulttuurielämän merkkitekijänä. Pohjois-Amerikan älymystö ja yleisöt eivät enää miellä elokuvia samaan tapaan kulttuurin ytimeksi, sillä korporaatiokulttuuri on vallannut Hollywoodin. Totta kai se on kuulunut Hollywoodiin aina tavalla tai toisella, mutta koska elokuva oli taidemuotona niin suurenmoinen, se ei voinut olla pelkkää korporaatiomeininkiä. Taiteilijoista pidettiin sen verran hyvää huolta ja mielenkiintoisia elokuvia tehtiin niin paljon, että korporaatio pysyi aina aisoissa. Se aika on nyt mennyttä, ja koko se ajattelumalli on kadonnut jo toistakymmentä vuotta sitten. Kysymyksessä on pelkkä korporaatio, jonka valmistama tuote on täysin yhdentekevä, erittäin tympeä, yhä useammin 20-vuotiaille kiinalaispojille tehty – sitähän Hollywood käytännössä on nykyään. Sen käytös on erittäin korporaatiomaista, sen ajattelu on erittäin korporaatiomaista, minkä seurauksena koko taidemuoto on tuhoutunut eivätkä ihmiset ole enää kiinnostuneita Hollywoodista tai Hollywood-elokuvista taiteellisessa mielessä, kuten aikanaan olivat. Elokuva on korporaatioajattelun seurauksena kuollut.

Muistan kuinka kävin 10, ehkä 15 vuotta sitten hälyttävän keskustelun kahden ikäiseni kundin kanssa siitä, miten elokuvia tehtäisiin vastaisuudessa aivan kaikkia ihmisiä silmällä pitäen, mikä siis tarkoittaisi, että niistä tulisi todella mitäänsanomattomia ja kaavamaisia, ensi-ilta olisi perjantaina 40 000 teatterissa ympäri maailman ja leffat tienaisivat puolet tuloistaan Kiinasta, Intiasta, mistä ikinä, ja sisältö olisi sitten ihan tietynlaista, PG-kamaa. Täällä Yhdysvalloissa PG tarkoittaa siis siitä, että kuka tahansa pääsee katsomaan. Nämä elokuvat pyörisivät maailman teattereissa kolme, ehkä neljä viikkoa, minkä jälkeen ihmiset ostaisivat ne televisiokatseluun. Ajattelin että hahmotelma oli liian pelottava eikä Hollywood koskaan lähtisi sellaiselle linjalle, mutta olin väärässä. Ne toiset olivat oikeassa. Mutta jos tarkastellaan asian myönteistä puolta, niin mitä koko tilanne oikeastaan tarkoittaa? No, se tarkoittaa, että kuka tahansa tietyn iän saavuttanut henkilö, joka on kiinnostunut elokuvasta taidemuotona, voi yrittää tehdä elokuvia, ja se on myös mahdollista, koska tarvittava teknologia on yleisesti saatavilla. Kysymys on vain siitä, miten saada toiset ihmiset näkemään niitä elokuvia. Mitä taas Piilaakson kulttuuriin tulee, niin se on puolestaan korporaatioajattelua, joka on tavallaan nielaissut koko maailman. Se on nykytilanne. Minä en varmaankaan ole siitä mitenkään riemuissani.

JT: Kirjamme suuri teema, tai siis se mitä me kaikkialta kuulemme ja sinultakin nyt, on tämä suuri purkautuminen. Kaikki vanhat rakenteet hajoavat. Ajattelin tässä haastattelun aikana, että sinä olet sikäli erityistapaus, että toimit sekä korkealla että matalalla, etkä sinä nyt ainoa ollut, mutta sillä tavalla sinä maineesi loit. Sinun valitsemasi aiheet ja tyyli olivat aivan omanlaisensa yhdistelmä. Moni vanhan liiton edustaja pelkää toden teolla tätä hajaantumista – ennen vanhaahan televisiossa, sanomalehdissä ja aikakauslehdissä oli viihdettä, uutisia ja vakavaa sisältöä. Ja nyt maailma on hajoamassa, koska nämä puolet erotetaan paraikaa toisistaan. Suuret ihmisjoukot katsovat viihdettä ja vain pieni osa ihmisistä on kiinnostunut vakavasta sisällöstä, mikä johtaa tuhoon. Se on siis vanhan liiton näkemys, mutta…

BEE: … mitä ihmiset nykyään katsovat Vinessä, Facebookissa, Tumblrissa, siis lyhyitä näille sivustoille pantuja elokuvia. Vähän niin kuin ennen vanhaan saattoi kävellä pitkin pääkatua, mennä nickelodeon-teatteriin, maksaa sen kolikon ja nähdä lavastetun ryöstön. Siellä saattoi katsoa kahden minuutin dokumentin vaikka pyramideista tai sfinksistä tai mistä lie. Elokuva ei suinkaan ole aina ollut arvostettu taidemuoto. Monet pitivät sitä erittäin pitkään alempiarvoisena kulttuurina. Minusta tuntuu että sellainen mentaliteetti säilyi Yhdysvalloissa aina 60-luvun sukupolveen saakka – vasta silloin alettiin purkaa perinteistä porvarillista makukäsitystä ja nähdä arvoja myös genre-elokuvissa. Ranskalaiset uuden aallon kriitikot esimerkiksi pitivät suuresti Hitchcockista, joka miellettiin Yhdysvalloissa pitkään aika lapselliseksi viihdyttäjäksi. Ehkä hyvinkin hienostuneeksi sellaiseksi, mutta eivät hänen elokuvansa merkittäviä olleet.

Siinä vaiheessa kaikki alkoi siis muuttua, ja minä ilman muuta vartuin siinä ympäristössä. Minä halusin hylätä ajatuksen, että taidetta olivat yksinomaan englantilaisia käsittelevät elokuvat. Että BBC oli ainoa maailma, missä televisio saattoi esittää taidetta. Minä kannatin täysin toisenlaista estetiikkaa, juuri sinun kuvaamasi kaltaista korkeaa/matalaa, missä siis matala saattoi olla taidetta eikä korkea välttämättä ollut taidetta pelkästään siksi, että se käsitteli tärkeää aihetta, tapahtumaa tai muuta. Yksi nuoruuteni suurista riemuista oli se, kun näin miten tärkeistä aiheista tehtiin huonoa taidetta. Se oli aina suurenmoista. Siis itsensä erittäin vakavasti ottava elokuva, joka oli yksiselitteisesti karmea – sellaisen näkeminen oli äärimmäisen tyydyttävää, koska se antoi ymmärtää, ettei porvaristo oikeastaan tiennyt mitä teki. Että se ylin yksi prosentti ei itse asiassa tajunnut mistään mitään tai ainakaan ollut mikään taiteen portinvartija.

Kirjailijana en kokenut lainkaan tähän tapaan; minä yksinkertaisesti kirjoitin siitä mikä oikealta tuntui. Minulla ei välttämättä ollut akateemista suunnitelmaa että okei, haluan luoda Alta nollan -kirjan joka sisältää trash-elementtejä mutta pyrkii myös eleganttiin tyyliin. Se syntyi ihan siitä miltä minusta tuntui. En kelaillut liikoja, kirjoitin vain tuntojen pohjalta. Suhtautuminen kirjaa kohtaan oli alkuvaiheessa ainakin täällä Yhdysvalloissa erittäin kaksijakoista. Puolet arvosteluista oli moitiskelevia, ja niissä paheksuttiin kustantajaa, joka oli mennyt julkaisemaan 20-vuotiaan narkkarin päiväkirjan, tai mikä se kirjaa vastustavan porukan argumentti sitten olikaan. Puolet arvosteluista oli kehuvia, mutta minä olen halki urani saanut kuraa niskaan siksi, että minulla on se korkea/matala-suhtautuminen. Minusta siinä ei ole mitään vikaa. Minä en koe, että kulttuurimme on vaarassa, koska viihde on vallannut alaa ja suuret ihmisjoukot keskittyvät siihen tai tähän eivätkä sen sijaan lue vaikka jotain tiettyä kirjaa. Siinä mielessä minä en ole huolestuvaa tyyppiä, ja näin on ollut aina.

Minä kannan paljon enemmän huolta tästä näennäisen paheksunnan kulttuurista, siitä että asioita ei arvioida oikeassa viitekehyksessä, siitä että netissä on totuttu oman ympäristön kontrollointiin niin että sama leviää myös tosielämään: syytetään ihmisiä ties mistä, luodaan todella nopeasti narratiiveja, jotka eivät pidä lainkaan paikkaansa, eikä pysähdytä ollenkaan miettimään asioiden oikeaa yhteyttä. Ainakin täällä – Euroopan tilanteesta en niin tiedä – mutta siis ainakin täällä tuntuu, että ollaan matkalla melko puritaanisen orwellilaiseen kulttuuriin, jossa ei ole mahdollista ilmaista mielipidettä tai ajatuksiaan ilman että saa vastaansa poliittisesti korrektin hyökkäyksen, ja sitten pitää vielä muistaa, että meillä Amerikassa anteeksipyytäminen on todella iso juttu. Ihmiset vaativat anteeksipyyntöä kaikilta, ja anteeksi pyytely on suorastaan uusi viihdemuoto. Pannaanpa joku kärsimään: irrotetaan hänen sanomisensa asiayhteydestään aivan täysin, ja vuorokauden tai parin kuluessa saadaan sitten anteeksipyyntö. Toisinaan siihen liittyy vielä jännitystäkin, koska toimittaja pääsee lausumaan: ”Odotamme edelleen anteeksipyyntöä tältä urheilijalta tai näyttelijältä tms.” Se huolestuttaa minua paljon enemmän kuin suuren yleisön suhtautuminen kulttuuriin. Se, miten suuri yleisö suhtautuu todellisuuteen, on nykyään aivan käsittämätöntä. Minä puhun tästä nyt julkisuuden henkilönä, ja voin sanoa että se on todella huolestuttavaa, todella. Olen joutunut vaikeuksiin mielipiteiden takia, siis pelkkien mielipiteiden, Twitterissä, mielipiteiden! Ihmiset ovat kyselleet, milloin oikein aion pyytää anteeksi. Sinun täytyy pyytää julkisesti anteeksi. Aiotko pyytää anteeksi perjantaina? Minä sanoin, että ehkä minä pyydän anteeksi maanantaina. No, sinun pitäisi varmaan tehdä se tiistaina. Tiistai on hyvä päivä. Ihmiset alkavat jäsentää viikkoaan anteeksipyytöjen pohjalta. Keskustelen verkossa vaikuttavien ihmisten kanssa, käyn heidän kanssaan paukulla ja he kysyvät, että keneltäs sinä joudut tällä viikolla pyytämään anteeksi. No, minun piti pyytää anteeksi naispuolisilta elokuvaohjaajilta, ihmisiltä jotka eivät pidä kissoista sekä ihmisiltä jotka boikotoivat Beverly Hills -hotellia Sharia-lakien tähden. Täällä tosiaan vallitsee kulttuuri, jossa rangaistaan ihmisiä heidän mielipiteidensä tähden ja sitten aletaan pyydellä anteeksi. Se on aivan järjetöntä. En kanna yhtään huolta siitä, mihin suuri yleisö reagoi tai ei reagoi.

JT: Toisin sanoen sananvapautta on yhtä aikaa sekä enemmän kuin koskaan että myös vähemmän.

BEE: Niin! Juuri niin – ja olisihan meidän tietysti pitänyt ymmärtää, että koska sananvapautta on niin paljon enemmän, sitä myös rajoitetaan jotenkin. Sellainen on kulttuurin reaktiivinen tapa toimia. En tiedä onko se itse asiassa muuttunut eräänlaiseksi peliksikin. Se muka-raivo joka suuntautuu sananvapauteen ja syntyykin siitä; ongelma on osittain siinä, että koko narratiivi kirjoitetaan usein uusiksi omien tarpeiden mukaisesti sen sijaan, että jonkun ihmisen sanomat asiat nähtäisiin oikeassa yhteydessä. Se on siis osa ongelmaa. Me voimme nykyään ilmaista itseämme niin monin tavoin ja sanoa mitä haluamme, joten kulttuurissa vaikuttaa myös tarve tukahduttaa sitä. Uskokaa pois, tätä me olemme viime aikoina kyllä ajatelleet. Tavallaan tuntuu luonnolliselta eikä ollenkaan omituiselta, että kun yksi asia nousee, toinen tulee sen mukana ja pyrkii tavallaan täysin päinvastaiseen. Sillä tavallahan maailman kaksinaisuus toimii. Sitä ajattelee, että ehkä se ei voi toisin mennäkään. Mutta kun on ihminen jolla on mielipiteitä ja jonka ääni on julkisesti esillä, tilanne on huolestuttava.

MA: Yksi kohtalaisen tuore muka-raivon puuska liittyi siihen, kun Facebook paljasti kokeilleensa iloisten sanojen määrän lisäämistä joidenkin ihmisten uutissyötteessä. Oli siis hyvän päivän radioasema ja huonon päivän radioasema, amerikkalainen elokuva, ranskalaisia elokuvia – erilaisia Facebook-versioita eri ihmisille. Ja suuri osa tekemistämme löydöistä perustuu nykyään Piilaaksossa laadittuihin algoritmeihin. Onko tällä mitään merkitystä sinun maailmassasi? Ajatteletko näitä asioita?

BEE: Kaikki tuo on minusta todella mielenkiintoista. Minusta myös Facebookin toiminta on todella mielenkiintoista. Vaikka suurin osa sen sisällöstä on mitätöntä ja tylsää, yleisesti ottaen Facebook on mielenkiintoinen ilmiö. Myös se, miten Facebook kehittyy, on mielenkiintoista. En kanna siitä huolta, tuollaiset asiat ovat minusta täysin okei. Minusta se firma tekee mielenkiintoisia juttuja. Jos siitä ei pidä, Facebookista voi aina lähteä pois, ja luulen että monet lähtevätkin. Uskoisin että monet hylkäävät Facebookin eivätkä harrasta sitä enää pitkään, mutta se on minusta täysin okei. Minä en kanna henkilökohtaisesti huolta NSA:sta, koko yksityisyyskysymyksestä, Edward Snowden -hommista; en kerta kaikkiaan jaksa välittää. Tarkoitan siis että olen mielestäni vain ihminen, joka elää tässä maailmassa, eikä minulla ole mitään siihen liittyviä huolia. Mitä minä muka haluaisin piilotella? Siis, ei minulla ole – minkä suhteen minä todella haluaisin muka säilyttää yksityisyyteni? Jos Facebook haluaa käyttää minua hyväkseen tai manipuloida minua, se sopii kyllä. Minusta se on hauskaa.

JT: Kun yritit ostaa Twitterin kautta kokaiinia, tuliko poliisin kanssa ongelmia?

BEE: Ei tullut. Poliisi ei tullut oven taa, enkä minä ole vieläkään poistanut sitä viestiä. Se on siellä yhä, ja monet sivuani seuraavat lähettävät sitä edelleen päivittäin. Tiedän kyllä ettet kysynyt tästä, mutta siis koko tämä kysymys viestien poistamisesta. Minua huvittaa edelleen se ajatus, että kun on pannut verkkoon jotain, sen voi muka ottaa pois ja sitten se vain katoaa kuin taikaiskusta. Kun ihminen panee Twitteriin jotain ja poistaa sen viisi minuuttia myöhemmin, me kyllä tiedämme, koska eihän se viesti mihinkään häviä. Eli siis ei. Minä pidän sen viestin edelleen Twitterissä, ja se on eräänlainen symboli siitä, missä nykyään mennään. En voi poistaa sitä, kysymyksessä on typerä asia jonka tein ja minun pitää hyväksyä se. Sellaista tämä on nykyään.

JT: Podcastisi kuunteleminen oli todella mielenkiintoista, koska ajattelin että juuri sen parempaa kulttuurijournalismia en ole pitkään aikaan nähnyt tai kuullut, ja kysymys oli Bret Easton Ellisin podcastista. Luuletko että jotkin paraikaa syntyvät rakenteet tukevat tulevaisuudessa laatujournalismia?

BEE: Tuota noin. Kesti aika kauan ennen kuin innostuin koko podcast-jutusta. Minulta pyydettiin niitä, ja ajatuksena taisi olla että minusta haluttiin sellainen räväkkä tapaus. Ihminen joka tekee podcastin, huutelee provosoivasti, puhuu edellisen iltansa tapahtumista, valittaa siitä miten armoton ruuhka matkalla oli, kertoo kaikkien äskettäin näkemästä futismatsista ja siitä miten karmeita kaikki julkkikset ovat. Minä lähdin siihen mukaan, koska tajusin että pitkään muotoon perustuva journalismini ei tuntunut oikein uppoavan ihmisiin. Sain siitä esimerkin aivan äskettäin: kirjoitin Ranskan Vanity Fairille jutun 1980-luvun jälkeen syntyneistä, ja se oli varsinaisesti tarkoitettu vain Ranskaan. En halunnut että se käännettäisiin, mutta lehteen lähettämäni toimittamaton versio vuoti, tai sitten se pantiin lehden sivulle, ja olen saanut hirveästi postia ihmisiltä jotka joko kannattavat tai vastustavat sitä juttua. Lisäksi on merkillepantavaa, että artikkelista puhuessaan ihmiset valittavat, miten pitkä se on. Se on 2000 sanan mittainen, vain 2000 sanan. Kirjoitin Daily Beastiin artikkelin ns. imperiumin jälkeisestä ajasta, siinä puhuttiin Charlie Sheenin romahduksesta, ja sain senkin kohdalla paljon moitteita pituudesta. Se oli noin 5000 sanan mittainen. Kirjoitin myös Out-lehteen artikkelin homoseksuaalisuutensa paljastavista urheilumaailman nimistä, siinä puhuttiin poliittisesti korrekteista homoista; se oli noin 3500 sanan mittainen juttu, ja senkin kohdalla ihmiset vaikeroivat sitä miten pitkä se oli. Ajattelin että okei, ihmiset eivät lue juttua kokonaan, he lukevat vain esiin nostetut sitaatit, muodostavat mielipiteensä niiden perusteella ja haluavat päästä kertomaan siitä lukematta juttua kokonaan. Panin merkille, että ihmiset kuuntelevat podcasteja ja ajattelin että okei, podcastissahan voisi tehdä pitkään muotoon perustuvaa journalismia, koska minun näkemäni podcastit eivät olleet hyvin tehtyjä, ihmiset vain istuskelivat pöydän ääressä, mikitykset oli hoidettu huonosti, hiljaisuudet kestivät liian pitkään ja jengi vain arvaili, mistä seuraavaksi puhuttaisiin. Minä ajattelin että voisin tehdä sellaisen, jossa mietittäisiin kulttuurin nykytilaa ja keskusteltaisiin siitä, ja sitten studioon tulisi vieras. Vieras ei ole studiossa markkinoimassa mitään, hän on yksinomaan kiinnostava henkilö, ja hänen kauttaan pohditaan asioita, jotka ovat sillä viikolla tuntuneet mielenkiintoisilta. Podcastit eivät saavuttaneet Podcast One -tuotantokumppanini toivomia todella suuria lukuja osin juuri tämän takia. Kaikki muu, mitä siellä tehtiin, oli tismalleen sitä minkä äsken kuvasin. Pocasteista on siis itse asiassa tullut yksi journalismin muoto. Uskon että monet jotka eivät niitä tällä hetkellä tee, tekevät niitä tulevaisuudessa, koska ihmiset kyllä kuuntelevat sellaista kamaa työmatkalla tai reissun päällä. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minä lähdin podcast-puolelle, koska huomasin että ihmiset eivät täysin ymmärtäneet tai omaksuneet sitä mitä kirjoitin, mutta podcastin kautta he kyllä omaksuvat, enkä ole saanut sitä kautta vastaavaa palautetta. En odottanut moista.

MA: Mietin että voisitkohan palata vielä siihen, kun kävit Suomessa 2005. Valtiomme on keskikokoisen amerikkalaisen metropolialueen suuruinen, ja meillä on omituinen kieli. Me olemme erikoistuneet omaksumaan asioita käyttöön, emme luomaan niitä. Me olemme omaksuneet Twitterin ja Facebookin. Mahtaako sinulla olla ajatuksia tai havaintoja mediamme tulevaisuuden suhteen? Mihin pitäisi keskittyä? Mitä meidän kannattaisi valtiona puolustaa?

BEE: Siis Suomen. Minä en edes tiedä mitä minun kotimaani pitäisi tulevaisuutta ajatellen puolustaa, Suomesta puhumattakaan. Olen puhunut koko tämän keskustelun ajan siirtymävaiheesta ja tarkoitan sitä aivan todella, sillä minä tapaan ihmisiä päivittäin. Olen perustanut tuotantoyhtiön, teen verkkosarjaa ja olen mukana monenlaisessa uudessa sisällössä, jonka kohdalla kukaan ei tiedä mihin ollaan menossa. Kukaan ei yksinkertaisesti tiedä. Juuri ennen tätä haastattelua olin tapaamisessa, jossa puhuttiin siitä, että aion kirjoittaa ja ohjata verkkosarjan eräälle verkkofirmalle, ja sen firman osti paljon isompi firma, mikä tarkoittaa että meidän pitää nyt neuvotella asioista toisen ihmisen kanssa, mitä emme suinkaan odottaneet, ja voi myös olla että sisällönkin täytyy muuttua hieman. Tuo on yksi esimerkki siitä, mitä tarkoitan siirtymävaiheella. Kaikki muuttuu kovaa vauhtia, mikään ei ole vakiintunut. Me olemme tilanteessa, jossa jotkut YouTube-tähdet ovat arvokkaampia kuin jotkut elokuvatähdet aikanaan olivat. Olemme siis keskellä tällaista kehitystä, ja mitä tästä sitten seuraa? Minä en varsinaisesti näe, mihin tämä oikein voisi mennä. Siinä asiassa minulla ei ole minkäänlaista varmuutta. Suunta ei varmasti ole se, missä te olette nyt, tai se, missä minä olen nyt. Uskon kyllä että teknologiaan keskittyminen on tällä hetkellä tärkeää. Niin varmaan tapahtuukin, mutta… mitä tulevaisuuteen tulee, en tiedä mitä tapahtuu. Te taisitte pyytää ikään kuin rohkaisua…

MA: Kuulin tuon niin, että kukaan ei tiedä, mutta meidän täytyy nyt kokeilla erilaisia asioita, olla siinä mielessä aktiivisia, ja minusta se on oikein hyvä tapa olla.

BEE: Ja sehän näyttää myös toteutuvan. Kaikkien kohdalla. Ei minusta tunnu siltä, että ihmiset eivät ottaisi teknologiaa vastaan. Me taidamme olla tällä hetkellä hitusen hukassa, emme tiedä mitä tapahtuu ja mietimme mitä tästä seuraa. Kysymykseen on vaikea vastata, koska koko juttu on niin iso. Hitonmoinen sekoitus yhtä sun toista.

JT: Markoa ja minua kiinnostaa muun muassa se, miten keskusten välinen tai metropolin ja periferian välinen dynamiikka muuttuu. Tämä haastattelukin on esimerkki uudesta maailmasta, jossa me voimme soittaa sinulle Skypen kautta ja tehdä haastattelun. Se, miten olet tekemisissä faniesi kanssa, on varmasti muuttunut uuden teknologian myötä valtavasti.

BEE: Se on itse asiassa todella mielenkiintoinen juttu. Minä en käytä Twitteriä oikeaoppisesti. En käytä sitä viestitelläkseni fanieni kanssa. Aina kun alkujaan pyrin siihen, koko kuvio kävi hallitsemattomaksi. Huomasin että aina kun vastasin kahdelle tai kolmelle ihmiselle, sain saman tien sata tai kaksisataa kysymystä, ja koko tilanne muuttui erittäin epämukavaksi. Ja vaikka olisin käynyt enemmän esillä, se oli… kykenin siihen kyllä, suhtauduin niihin juttuihin kohtalaisen luontevasti, mutta se tuntui… en pystynyt tekemään niitä ellei ollut pakko. En minä halunnut lähteä sellaiseen. Tein niitä siksi, että halusin saada huomiota kirjalleni tai jollekin muulle hankkeelle. Twitter oli minulle eräänlaista journalismia. Saatoin kertoa sen avulla ajatuksistani ja mielipiteistäni, suositella kirjoja, kommentoida elokuvia ja käyttää sitä paljon vaatimattomammin silloin kun käytin. Tätä nykyä mainostan sen kautta podcastia ja lähetän linkkejä eri asioihin, mitä en ennen tehnyt koskaan. Mielestäni Twitter-sivuni oli paljon mielenkiintoisempi silloin, kun olin provosoivampi ja minulla oli paljon mielipiteitä. Nykyään käytän sitä oikeastaan ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin, mutta jätin siis kanssakäymisen fanien kanssa, koska se muuttui täysin hallitsemattomaksi. Kokeilin vuosi tai pari sitten vielä kerran, mutta huomasin että ihmispaljous kävi aivan liian suureksi. Ihmiset halusivat minun vastailevan kaikenlaiseen. Sitten sinne tuli trolleja, ja minähän pidän trolleista. Minusta trollit eivät ole ollenkaan paha juttu. Trollit ovat osa sitä, missä nykyään mennään. Minä pidän vastaanväittäjistä ja auktoriteettien vastustajista.

10X Finland – Miksi media irtoaa liitoksistaan & miten rakentaa Suomelle 1o kertaa lupaavampi tulevaisuus ilmestyy 2.11.2015

Leave a Reply